Suuntaviivat kotiseutuyölle antoi porilainen luonnontieteilijä Robert Boldt 1800–1900 -lukujen vaihteessa, kirjoittamalla kotiseudun tutkimuksen ohjelman. Sen mukaan tavoitteena oli ulottaa ”henkisen sivistyksen hedelmät koko yhteiskunnan omaisuudeksi”. Boldtin ajatuksia vei eteenpäin Theodor Schvindt, jonka mukaan kotiseututyössä oli sekin hyvä puoli, ettei se vieroittanut nuorisoa ruumiillisesta työstä, varsinkaan maanviljelyksestä, koska kotiseututyötä voi tehdä lepoaikoina virkistykseksi.

Satakuntalainen kotiseututyö lähtee liikkeelle Porin kotiseutuyhdistyksen perustamisesta vuonna 1901. Aika oli otollista kotiseututyölle, sillä se oli aatteellisesti vireää ja kotiseutuyön maakunnallisia ja valtakunnallisia järjestöjä ja yhdistyksiä perustettiin ympäri maata. Satakunnan kotiseutuharrastus kulminoituu kotiseutumuseoihin, joiden perustamisen kulta-aikaa eletään 1930-luvulta 1950-luvulle.

Kotiseutumuseoiden henki Satakunnassa keskittyy menneeseen agraaritalouteen. Maanviljelyksen koneellistumisen myötä monella paikkakunnalla havahduttiin siihen, että suuri murros oli käynnissä, maatalouden esineistö oli vaihtumassa ja jotain vuosisatoja vanhaa oltiin menettämässä. Maaseudun ja maanviljelyksen henki haluttiin säilyttää. Aatteelle antoi pontta vapaaherra Emil Cedercreutzin työ kotiseutuaatteen kasvattajana ja maahengen säilyttäjänä. Maanviljelys oli Cedercreutzin mukaan maan, auringon ja ihmisen yhteistyötä. Maatalouden koneellistumisen myötä katoava välineistö ja tietotaito tuli säilyttää jälkipolville museossa. Taitelijana Emil Cedercreutz myös kunnioitti kauneutta, joka näissä esineissä on.

”…Mikä ihmeellinen lumo asuu yksinkertaisissa esineissä, esineissä, jotka meitä ympäröivät joka päivä, esineissä, joita me arkielämässä tarvitsemme!… Kun me veistämme kuokan tai kirveen vartta, uutta haravaa tai vaikkapa kaulauspuutakin, niin jokin vaisto meissä – paitsi että esineen tietenkin täytyy tulla käytännölliseksi – vaatii, että se tulisi ’luonnikkaaksi’, mukavaksi. Saavin korvat eivät saa olla liian korkeita, sen laudat eivät saa olla oksaisia. Ja nauretaanpa talvi-illoin sitä renkipoikaa, jonka puhdetyön tuloksena on perin ruma takareki tai liian kömpelö lapio. Vaadimmehan me puulusikaltakin luonnikasta muotoa, ei sen vuoksi, ettei rumallakin voisi syödä, mutta ’muuten vaan ja muodon tähden’”.

Maahengen jäljissä voi kulkea läpi koko Satakunnan paikallismuseosta toiseen. Tähän kootut ovat esimerkkejä ja kuvaavat yhden alueen tai pitäjän ”henkeä”.

(tekstin lainaukset teoksesta: Ritva Kava: Emil Cedercreutz. Satakunnan eurooppalainen. Helsinki 1999)